snapshot_75309e96_3530a050-1.jpg

”Aivan, neiti Peron, meillä olisi vapaana yksi tontti.”
”Oh, missä?”
”Erään pienen maalaiskylän laidalla. Se on suurehko ja sillä on myös suloinen, hyvin kalustettu mökki. Saisitte saman tien omistajan oikeudet, emme vuokraa maita erityiseen käyttöön.”
”Voi, ’aluan sen! Paljonko se maksaa?”
”15 200 euroa, neiti.”
”Niin paljon.. Mutta tämä on ainutkertainen tilaisuus, eikö?”
”Totta kai, neiti!”
”Otan sen! Jäähän minulle sentään neljätuhatta euroa. Riittääkö se ensimmäisen kuukauden kuluihin?”
”Uskoisin niin. Allekirjoittakaa tämä, niin olemmekin jo valmiita.”
”Oih, olen niin innoissani!”

snapshot_553c19b6_d53c1e28.jpg

Ja siinä minä nyt seisoin. Mademoiselle Peron, ranskalainen maahanmuuttaja, joka halusi aloittaa uuden elämän uudessa maassa. Opiskeltuani neljä vuotta suomen kieltä ja kerättyäni varoja päätin käydä etsimässä itselleni tonttia. Ja tässä se oli. Nyt minulla olisi oma elämä, jonka voisin muokata haluamakseni. Ranskassa se oli ollut lähes mahdotonta, sillä rahani kuluivat Pariisin kalliisiin vuokriin. Tällä kertaa vuokraisäntä ei olisi kolkuttelemassa vihaisena ovelleni ja uhkailemassa häädöllä, vaan saisin elää täysin omassa rauhassani. Naomi Peron, oman onnensa seppä. Ehkä koulutukseni ei ollut niitä kaikkein kattavimpia, mutta olin suhteellisen kaunis ja älykäs 24-vuotias. Ei Suomessa selviäminen niin vaikeaa voisi olla. Ainoa ongelma oli ehkä se, että olin toipumaton romantikko ja haaveilija. Nytkin mielessäni välähti suloinen pieni käärö, jolla olisi vielä suloisempi isä.

kuva1osa1.png

Astelin uuden mökkini ovelle varovasti. Ulkopuoli ei ollut erityisen hehkeä, mutta sitä saisi varmasti paremmaksi pienellä remontilla. Ja ainahan voisi olla niin, että pienen talonhärpäkkeen sisällä olisi todellinen linna. Niin, linna, johon voisin muuttaa prinssini kanssa. En nähnyt perustuksia, joille kyseinen linna oltaisiin rakennettu, joten mielessäni huolestuin siitä, kannattaisiko se kovin pitkään.

snapshot_553c19b6_f53c20c6.jpg

Kun pääsin sisään, en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa näkyä järkyttyneenä. Suloinen pieni mökki? Olinko erehtynyt juuri osoitteesta? Tämä ei voinut olla minun uusi kotini. Se oli likainen ja kooltaan pieni, mutta sisustettu lähes kaikella tarpeellisella, vaikka huonekalujen rahat olivatkin tulleet omasta lompakostani.
Seinän läpi nenääni leijaili jonkin kuolleen eltaantunut haju; hiiriä. Sen löyhkän tunnistin unissanikin, sillä se oli seurannut minua myös Pariisin märillä sivukaduilla, joiden ravintoloilla oli  paljolti tuholaisongelmia. Järkytyin ymmärtäessäni, että huone, josta haju lähti, oli vessa.
”Mon Dieu!”

kuva5osa1.png

Kumpainenkaan, niin tontti kuin mökkikään eivät olleet sitä, mitä kuvittelin. Minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista palautusoikeutta, joten alkoi olla enemmän tai vähemmän selvää, että jäisin tänne. Niinpä päätin keskittyä selviytymiseen sen sijaan, että itkisin Ranskan kodin perään. Vanhempiani en tuntenut, joten en voinut soittaakaan kellekään. Ensimmäinen vaihe Suomeen asettumisessa oli siis työnhaku; vaikka koitin haroa kaikki käsiini saamani lehdet läpi, en meinannut löytää paikkaa. Minut torjuttiin viimeistään työhaastattelussa sen takia, että olin maahanmuuttaja enkä niin hyvä suomen kielessä kuin monet muut.

En jättänyt toivoani. Pystyin edelleen haaveilemaan täysin ongelmattomasta elämästä valkoisen omakotitalon, miehen, lapsikatraan ja koiran kera. Vielä minä saavuttaisin unelmani. Mademoiselle Peron, mutta aivan pian madame. Minun pitäisi vain löytää sopiva monsieur.

kuva2osa1.png

Jääkaappini (jos sitä alati lämpötilan kanssa temppuilevaa rotiskoa saattoi siksi kutsua) tyhjentyi aina helposti, sillä en ostanut erityisen paljoa ruokaa kerrallaan. Pian tuli taas aika käydä ruokakaupassa. Tällä kertaa päätin myös käydä muualla päin kaupunkia. Soittaessani taksia pohdin, josko törmäisin unelmieni mieheen tai vaihtoehtoisesti hyvään, elinikäiseen ystävään. En tuntenut Suomesta ketään ja kaipasin ympärilleni tukiverkostoa.

Taksiasemalla vastattiin hitaasti. Kirosin lankapuhelimia; minulla ei ollut varaa kännykään ja tuskin olisikaan lähiaikoina. Mutta kunhan löytäisin töitä tai varakkaan miehen (mieluiten vaikka molemmat), kaikki onnistuisi. Niinhän?

snapshot_1530a33a_7530a59c.jpg

Ruokakaupassa oli väljää. Rahaa säästäen valitsin pakastealtaasta vain kaikkein välttämättömimmän ja tietysti halvimman. Hiukan vihanneksia, aamiaistarvikkeita pariksi viikoksi, muutama valmisruoka-annos, joilla pärjäisin hyvin. Pystyin tuntemaan niiden vähäisten ihmisten katseen itsessäni. En ollut varsinainen Suomi-tietäjä, mutta tyhmyys oli kaukana. Sellaisessa pikkukylässä, jossa kaikki olivat lakananvalkeita ja tunsivat toisensa, täysin vieras tummaihoinen aiheutti hämmennystä. Kuulin, kuinka pikkulapsi älähti jotain osoittaen sormella. Pahastunut äiti torui tytärtään ja käski tämän viedä ylimääräinen sipuli pois.

En tiennyt, miten reagoida. Eivät kai ihmiset niin rasistisia Suomessa olleet? Hyvä on, olin maahanmuuttaja ja puhuin aksentilla, mutta ei se niin kamalaa voinut olla. Ilmeisesti kuitenkin ole, jos saatoin päätellä jotain ihmisten tuijottavista katseista. Hämääntyneenä vein ostokseni laiskan näköiselle myyjälle, joka oli tällä kertaa kevään viimeisiä työharjoittelijoita. Teini-ikäinen siis.

kuva4osa1.png

Varsinaiset tarvittavat ostokset tehtyäni suuntasin muualle päin kaupunkia. Ensimmäinen kohteeni oli eräs puisto. Oli jo lämmintä ja huokaisin onnellisena saadessani hengittää raitista ilmaa. Ihmisiä ei ollut paljoakaan liikkeellä, joten istuin kenestäkään välittämättä nurmikolle ja katselin taivaalle unelmoiden. Ehkä unelmieni prinssi sattuisi samaan puistoon. Juttelisimme, ihastuisimme ja saisin hänen puhelinnumeronsa.. Alkaisimme seurustella.. Muuttaisimme yhteen.. Saisimme lapsen.. Ei, lapsia.. Koirankin.. Hankkisimme suuremman omakotitalon.. Lapseni menisivät yliop—

kuva3osa1.png

”Hei neekeri, älä nyt siihen nukahda!”
Säpsähtäen nousin istumaan. Vilkuilin ympärilleni ja näin vähän matkan päässä hyvin pahastuneen näköisen vanhan herran. Purin huultani, etten olisi tiuskaissut jotain hyvin kipakkaa ranskaksi, ja nousin ylös. Pudistelin vaatteitani lähtien sitten läheiselle kahvikojulle. Kofeiini tekisi nyt terää.

snapshot_1530a33a_7531cacf.jpg

Myyjä oli harvinaisen tyly. Menin vähän matkan päähän juomaan kahviani ja samalla katselin ympärilleni. Ei, missään ei näkynyt tulevaa unelmien prinssiä valkoisella ratsullaan, joka hakisi minut pois tästä pikkukaupungista. Tuntui oudolta, että kortteleita oli vain muutama. Pariisissa niitä oli kymmeniä, ja minua ahdisti tietty rajatun alueen vankeuden tunne. Niin, aivan kuin olisin vankilassa, vaikka tilaa oli kymmeniä kilometrejä.

Ajatukseni keskeytyivät, kun vilkaisin kadulle. Silloin näin jotakin, mitä en koskaan tulisi unohtamaan.
Maailman komeimman miehen.